Vihreä viini – ajatuksia maailmasta

”Tänään minä tartun mahdollisuuksiini kaksin käsin enkä päästä niistä irti.

Tänään päätän olla oma itseni niin täydesti, etten voi kadottaa itseäni enää hetkeksikään.

Tänään elän hetkessä, olen siinä niin läsnä että mieltäni kirvelee, sillä se ei pääse enää sekoittamaan päätäni.

Yhtäkkiä on toukouu. Naapurin pihalla on kauniita keltaisia kukkia. Kukat kulkevat mielessäni mukana kotiovesta sisään. ”Miten kuukaudet ovat voineet taas kulua?” ”Missä olen ollut tämän talven?” Superanalyyttinen mieleni ei anna rauhaa, vaan asia jää vaivaamaan. Viimeinen niitti on kesäkauden ensimmäinen juoksutapahtuma, jossa juoksu menee verenmaksu suussa -suoritukseksi. Tajuan, että en ole tuntenut iloa kuukausiin. Kaikki ne asiat, jotka ennen toivat iloa, eivät anna enää mitään. Rakkaat harrastukseni ja elämä kotona ovat nykyään pelkkää suoritusta. Asioita, joista tunnen stressiä jo aamusta lähtien. Peilistä katsoo harmaa ja luovuttanut nainen. On täysin selvää, että tällä menolla pääsen tilastoihin mukaan todella nopeasti.

Mutta mitä on tapahtunut? On tapahtunut se itselleni yleinen asia eli olen antanut kiireelle vallan. Kun aamuyöstä asti aikatauluttaa seuraavaa päivää ja koko päivän kerää pahaa olo tekemättömistä töistä, ei tulos voi olla kovin hyvä. Tuloksena syntyy negatiivinen henkilö, jonka seuraa ei ketään kaipaa. Tässä kohtaa on aina ollut aika katsoa peiliin. Koska en ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Muutama vuosi sitten onnistuin hankkimaan kunnon burn outin ja olin ulkona kaikesta lähes vuoden. Sitä en halua enää enkä oikein voi edes ajatella.

Ensimmäinen toimenpide on asenteen muutos. Jos koko ajan kulkee synkässä pilvessä, siellä pilvessä myös pysyy. Aikuisten maailmassa joutuu tekemään ikäviä asioita, joten deal with it woman. Hoida asiat ja rentoudu sen jälkeen. Liikunta on kuulunut elämääni kohta kahden vuoden ajan ja on tuonut paljon iloa. Tämän talven aikana olen tuntenut vain valtavaa stressiä kaikesta suorittamisesta. Jokaisen treenin jälkeen olen tuntenut olevani täysi paska. Miettinyt yöhön asti miksi en kehity tai saa mitään aikaiseksi. Olen siinä onnellisessa asemassa, että en sairasta masennusta tai muuta mielen sairautta. En vain osaa pitää huolta itsestäni. Liialla suorittamisella ei saa kuningaskuntaa eikä taivaspaikkaa. Jatkuva taistelu tuulimyllyjä vastaan on vahingoksi vain itselle.

Tällä viikolla menin uudella mielellä treeneihin. Menin vain harjoittelemaan sitä rakasta lajia. Olen myös pitänyt vapaapäivän. Olemme mieheni kanssa avanneet taas keskustelulinjan, joka on ollut tukossa pitkään. Katsoin rakasta koiraamme silmiin ja näin ensimmäisen kerran pitkään aikaan rakkauden. Minulla on kaikki hyvän elämän eväät ihan käsissäni ja jostain syytä pyrin aktiivisesti tuhoamaan kaikki. Sairauteni on tuttu varmasti monelle, mutta itselleni se on erittäin tuhoava. Työnarkomanialla pyrin jollain tavalla korostamaan itseäni ja oikeuttamaan omaa olemassaoloani. Lapsesta asti olen saanut palkkion sekä hyväksynnän suorittamalla asioita.

On aika lopettaa tuo hyväksynnän etsintä. Jos en osaa hyväksyä itseäni 42-vuotiaana, en osaa tehdä sitä koskaan. Työt tulee hoidettua vaikka en itse ole tekemässä kaikkea. Maailma ei lopu vaikka välillä vaan istun lukemassa hyvää kirjaa tai vietän aikaa ystävien kanssa. En voi luvata, että en joskus tulevaisuudessa antaisi valtaa tälle sairaudelle, mutta nyt lähden taas kerran eteenpäin taskut täynnä hyviä aikeita. On vain minusta itsestäni kiinni, kuinka hyödynnän tämän uuden asenteen.

Rauhaa ja rakkautta. Niitä tässä maailmassa ei ole koskaan liikaa.

Voimme kaikki varmasti todeta, että vuosi 2016 on ollut menetysten vuosi. Pitkän aikaan ajattelin, että tulen ehdottomasti kirjoittamaan vuoden viimeisen blogini David Bowien muistolle. Bowien musiikki on kulkenut mukanani pienestä tytöstä lähtien. Lapsena kuuntelin biisejä kuten ”Starman” korvalappustereoistani, jotta kotona ei olisi tullut liikaa ”pahaa mieltä”. Bowie puhutteli minua jo silloin yhteiskuntaa pelkäämättömällä tavallaan, vaikka en itse ollut mitenkään tietoinen yhteiskuntaa rajoittavista tekijöistä. Stiggy Stardust oli minusta kiehtova ja kysymyksiä herättävä hahmo. Kotona kukaan ei kuitenkaan halunnut vastata kysymyksiin.

Tänään kuitenkin yksi uutinen särki sydämeni todella: Carrie Fisher on kuollut. Koko vuosi 2016 on vienyt mukanaan hienoja taiteilijoita ja jokaista olen surenut, mutta nyt puhutaan näyttelijästä, jonka suurin rooli on minulle yksi suurimmista lapsuuteni sankareista. RAKASTIN Prinsessa Leilaa.

En muista tarkasti, mutta taisin olla 8-9 -vuotias, kun näin ensimmäisen kerran Tähtien Sodan. Minullahan ei ollut mitään tietoa silloin asenteista, voiko nainen olla sankari/voimakas/johtaja, mutta ensi hetkestä tuo roolihahmo oli sankarini. Ja auta armias, jos joku muu halusi olla leikeissä Leia. Ei jakoa, hahmo oli minun. Pienen tytön suuri sankari, joka ensimmäisen kerran elämässään tietämättään lähti tielle, jossa nytkin olen. Kuka vain voi olla sankari. Kuka vain voi olla johtaja. Kuka vain voi olla mitä vain. Ajatusmaailmani mukaan sukupuolella ei ole mitään tekemistä ihmisen tekojen kanssa. Ihmisellä on.

Voitte vaikka lyödä, mutta silti en usko, että toinen sukupuoli olisi parempi kuin toinen johonkin työhön tai elämän alueeseen. Noh, synnyttäminen jääköön naisille, mutta muuten kaikki riippuu henkilöstä itsestään. Ihmisellä on oikeus olla kiltti/vihainen/herkkä/kova/rohkea/pelkuri yms… Olemme kaikki ihmisiä. Itse koen joka päivä elämässäni paheksuntaa, koska en ole ”perinteinen” nainen. Moni haluaa osoittaa, etten ole nainen ollenkaan, koska en täytä heidän vaatimuksiaan. Olen kuitenkin vaimo, sisko ja tytär. Ja olen ystävä isolle joukolle ihmisiä, jotka uskovat kuten minä. Nainen voi olla älykäs tai fyysisesti voimakas kuten mies voi olla herkkä tai fyysisesti heikko. Meillä kaikilla on vahvuutemme.

Järkytyn joka kerta, kun annan ihmisten vaikuttaa itseeni. Tunnen itseni kovin heikoksi, koska suutun tai pahoitan mieleni, kun joudun ”hyökkäyksen” kohteeksi, tai tunnen tarvetta selittää. Vaikka itse ”saarnaan” ihan muuta! Tämä tunne kumpuaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Niistä ajoista, kun hieman liian vilkasta tyttöä hyssyteltiin joka välissä. Aina oli liian kovaääninen ja tai liian vaativa. Tyttöjen kuului istua hiljaa ja kuuliaisesti. Joten nyt aikuisena etsin uudelleen sisäistä Leiaani. Sitä, jota ei pelota.

Hyvää Uutta Vuotta Ystävät! Voima olkoot kanssanne.

Taas yhtenä unettomana yönä tuijotan jääkaapissamme olevia säilöttyjä kirsikoita. Niitä on ollut jo usean vuoden ajan, mutta tämä viimeisin erä muistuttaa minua siitä menneestä elämäntavasta, jota yritin ylläpitää muutaman viimeisen vuoden ajan. Tunnen suurta surua ja jopa epätoivoa, koska viime kesänä tekemäni ratkaisu repäisi minut tuosta turvallisesta ja tasaisesta elämästä johonkin täysin hallitsemattomaan sekä turvattomaan tilaan. Kymmenen vuotta sitten unelmoin päivätyöstä ja tasaisesta elämästä. Opiskelemalla muutaman vuoden tiukalla tahdilla saavutin tuon elämän kynnyksen vain huomatakseni, että en sovi tuohon maailmaan. Ja nyt vietän taas näitä pitkiä, pimeitä tunteja yöllä ilman unta. Olen aika varmasti päästäni vialla.

Mutta tiedän hyvin, että vaikka nämä unettomat yöt johtuvat osaksi uuden yrittäjän stressistä, johtuvat ne myös valtavasta pettymyksestä. Pettymyksestä, että en ollutkaan omien tai muiden toiveiden mukainen. En kaikesta huolimatta tyytynyt siihen mitä tavoittelin vaan lähdin hakemaan kuuta taivaalta. En kadu päätöstäni, mutta totta puhuen välillä toivoisin olevani vähemmän minä ja enemmän joku muu. Olisi ihanaa keskittyä siihen mitä nyt on eikä vaan miettiä mitä tulevaisuudessa voi tehdä. Olisi itse asiassa ihanaa säilöä esimerkiksi kirsikoita (jos olisi niiden aika).

Olen kuitenkin pienestä tytöstä asti ihaillut voimakkaita naisia. Muistan 80-luvulla kuinka minusta Margaret Thatcherissa oli jotain todella kiehtovaa. En tietenkään tuntenut politiikkaa silloin lainkaan, mutta muistan hyvin kuinka minua häiritsi niin miesten kuin naisten puheet hänestä. Suurin osa puheista liittyi Thatcherin ulkoiseen olemukseen ja hänen seksielämäänsä liittyviin epäilyksiin. Tähän pieni huomio: Lapsena minusta oli ihanaa kuunnella aikuisten juttuja, koska aikuiset eivät millään tavoin huomanneet läsnäoloani. Oli helppo istua pöydässä ja vain rekisteröidä keskustelua. Ja toiseksi: minulla on ihan järjetön muisti.

Mutta niin. Voimanaisiin… Tiedän, että vaikutusvaltaiset naiset tässä maailmassa ovat kohdanneet paljon suurempia vastuksia ja epäluuloja, joita tulen itse ikinä kohtaamaan. Silti mietin, miltä se heistä on tuntunut ja tuntuu. Koska välillä tunnen itseni todella heikoksi, kun annan esimerkiksi miesten vähättelyn ja pilkan vaikuttaa niin voimakkaasti. Koska tässä erittäin raskaasti sukupuoli-perusteisesti jakautuneessa maassa muiden paitsi miesten parempi olla hiljaa. Tunteeko Hillary Clinton tai Michelle Obama epävarmuutta näinä yön tunteina? Koska jos niin on, voi minullakin olla vielä mahdollisuuksia. Mutta nyt jatkan vain kirsikoiden tuijottamista.

Toivon kaikille oman tiensä kulkijoille parempia yöunia.

 

MITTA

”Lähdin lapsuuskodistani selässäni reppu ja repussa mitta.

Ja sillä mittasin itseäni. Ja aina oli tulos: Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani. Ja sitten löysin uuden. Se sanoi: riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin, mittani on virheellinen. Sen ainoa lukema oli: ei riitä.

Vein sen takaisin ja äitini hämmästyi: Ei se virheellinen ole, se on perintömitta ja kulkenut suvussa kauan.”

~Anja Laurila

Nykymaailmassa on todella vaikeaa tuntea itsensä riittäväksi. Yhtälöön kun lisää vielä lapsuuden ja nuoruuden ajan paineet, joita kotona asetettiin, on mahdotonta tuntea itsensä riittävän hyväksi ihmiseksi. Jos kukaan ei koskaan sanonut ”Olet hyvä juuri noin”, ei ihmisellä ole aikuisena mitään mahdollisuuksia. Saavutusten jälkeen alkaa kovin pian jo miettimään sitä seuraavaa tavoitetta, koska tuntee tarvetta ylittää itsensä aina uudelleen ja uudelleen. Vain näin saavuttaa kehuja ja ehkä sitä unelmoitua hyväksyntää ihmisenä. Toimintatavan tuloksena on jatkuva kierre muuttua ja kehittää itseään. Voi olla, että tällainen ihminen kuolee tuntien itsensä keskeneräiseksi, koska ei ole koskaan antanut itselleen kiitosta saavutetuista asioista. Ei toki ole väärin haluta mennä eteenpäin, mutta joskus pitäisi vaan pysähtyä ja nauttia hetkestä. Eikä sen hetken tarvitse olla kovinkaan kummoinen, kunhan on vaan hetki.

Olen aina tunnistanut itsessäni jatkuvan tarpeen suorittaa. Mutta ensimmäisen kerran oikein pysähdyin miettimään itseäni oli eilen. Juoksimme siskoni kanssa Turussa järjestettävässä FightBack Run -tapahtumassa, jossa on tarjolla juosta 1-4 kertaa 2 600 metrin kierros Aurajoen rannalla. Tavoitteemme oli juosta kaikki neljä kierrosta, mutta kolmannella kierroksella kävi selväksi, ettei tavoite tule täyteen. Molempien jalat olivat vielä palautumatta edellispäivän treeneistä, joten teimme ratkaisun ja juoksimme vain 7,8 km. VAIN!! Koko loppupäivän tunsin riittämättömyyden tunnetta, koska jätin yhden kierroksen juoksematta. Tiesin tehneeni hyvän suorituksen, meillä oli todella hauskaa ja päivähän oli hyväntekeväisyyttä. Minussa on vaan jossain piilossa mikrosiru, joka ei hyväksy keskeyttämistä. En siis tehnyt kaikkea mitä olisin voinut ja siksi en ole riittävän hyvä.

Yksi suurimmista huonommuuden tunteista tulee eettisistä kysymyksistä. Hyvänä esimerkkinä toimii julkisuudessa oleva Särkäniemi. Sain kirjamellisesti paskahalvauksen tavasta, jolla Särkäniemi hoiti surullisen delfiinien tapauksen. Syvä kiukku johtuu tietenkin surusta delfiinien kohtalon vuoksi, mutta myös tavasta, jolla yritys hoitaa asiansa. En voi hyväksyä liiketoimintaa, jonka tulos tehdään orjuudella (eläinten tai ihmisten). En hyväksy tapaa, jolla liian kallis ja turha heitetään pois välittämättä sen tulevaisuuden näkymistä. Mutta kun lähdin mukaan kampanjaan, jossa Särkäniemen boikotti halutaan mahdollisimman laajaksi, sainkin paskaa niskaani. Miksi en halua pelastaa kotimaan vanhuksi/lapsiperheitä/köyhiä/työttömiä/sairaita?? Enkö ole kiinnostunut Saimaan norpasta, Itämerestä, susista tai ympäristön tuhosta enää?? En ole siis riittävä, jollen muista päivittäin muistaa kaikkia. Asia, jonka tunnen omassa sydämessäni erittäin tärkeäksi, leimattiin myrskyksi vesilasissa. En toki anna tällaisten ihmisten hidastaa itseäni. Jos haluan valita taisteluni, on minulla siihen oikeus. Mietin vaan, että kuinka kokonaisvaltainen omatunto on ihmisellä, joka pystyy taistelemaan kaikkea väärinkäytöstä vastaan ja joka on niin riittävä, että voi arvostella toisen valintoja?

Vai annanko oman riittämättömyyden tunteeni vaikuttaa itseeni? En ole kovin herkästi traumatisoituva ihminen, mutta lapsuudestani asti minua on kummitellut yksi lause. Lause, jonka kuulen yhä aikuisena, kun käyttäydyn ”epäsopivasti”. Ja sen lauseen mukaan minusta ei pidä välittää. Koska kaikkihan tietävät millainen olen. Sanatarkasti näin. Sanojen tarkoitus ei ole loukata minua, vaan perustella ja selitellä kuumaveristä luonnettani. Mutta noista sanoista on tullut myös eräänlainen mantra. Uskoin vuosikausia noihin sanoihin. Vasta viimeisten vuosien aikana olen oppinut päästämään niistä irti. Yritän oppia hyväksymään itseni vajavaisena, erehtyvänä ja riittämättömänä ihmisenä. Rakas aviomieheni on opettanut tämän minulle. Koska hän on ensimmäinen ihminen, joka on sanonut rakastavansa minua aina. Olen oppinut luottamaan tuohon rakkauteen, koska se on nähnyt minut rumimmillani eikä se ole koskaan sanonut, että minusta ei pidä välittää.

Haluan alleviivata, että blogini tarkoitus ei ole loukata ketään. Tämä on vain kanava, jolla voin ”ääneen” pohtia omia ajatuksiani.

 

 

 

Kaikki, jotka tuntevat minut voivat kertoa, etten ole ihmiskunnan suuri fani. Yksi suurimmista synneistäni on ajatella, että lähtökohtaisesti ihmiset ovat tyhmiä. Voin toki perustella tätä näkökantaa ympäristön tuholla, eläinten ja ihmisten (!) riistolla yms. vastaavilla asioilla, mutta tiedän, että minun pitäisi antaa myös armoa. Kaikki ihmiset eivät ajattele samalla tavoin ja monesti epäluulot aiheutuvat peloista ja tiedon puutteesta. Pelon ymmärrä hyvin, mutta entä tiedon puute. Erityisesti meidän suomalaisten joukossa tästä ei pitäisi olla kysymys. Meillähän on yksi maailman parhaista koulutuksista.

Tähän kohtaan pitää kertoa, että rakastin koulua! Minulla on useimmista opettajistani todella hyviä muistoja ja ne tylsät muistot liittyvät lähinnä aineisiin, joista en ollut niin kiinnostunut (esim. äidinkieli; johtuen ehkä siitä, että olen vasta nyt löytänyt rohkeuden kirjoittaa mitä ajattelen). Lukuaineista rakkain oli historia ja se rakkaustarina on yhä erittäin hyvinvoipa. Rakastan historiaa, koska rakastan tarinoita ja ilmiöitä. Mutta erityisesti, koska meillä on kirjoitettuna ihmiskunnan voitot, häviöt ja alemmuustilat. Vaikka historian kirjoitus on subjektiivista ja aina kirjoituksen ajankohdan arvomaailman määrittelemää, voimme oppia jokaisesta kirjoituksesta jotain.

Mutta olemmeko opinneet vai emmekö enää lue? Kouluaikojeni historian opettajat aina jankuttivat tiedon arviointia, siis oman järjen käyttöä. On kovin surullista nähdä, että Suomessa on menty viimeisten vuosien aikana isot askeleet taaksepäin. Ihmisoikeuksia halutaan rajoittaa kaikilta muilta paitsi perusheteroilta valkoihoisilta ihmisiltä. Johtuen ehkä sosiaalisesta mediasta, mutta suomalainen sivistymättömyys on jokapäiväistä luettavaa nykyään. Ihmiskunnan historia on täynnä kirjoituksia jonkin tai joidenkin ihmisryhmien alentamisesta ihmisyyden alapuolelle.

Ja tälläkin hetkellä me teemme uutta historiaa samalla saralla. Vaikka kuinka haluaisimme, emme ole kovinkaan kaukana niin kutsutusta ”pimeästä keskiajasta”. Voisimme edes hyväksyä aikuisille ihmisille vapauden päättää omasta elämän kumppanistaan ja tavastaan elää. Se kun ei ole pois keneltäkään toiselta, niin kauan, kun ketään ei vahingoiteta. Ja tämä sääntöhän pätee kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin. Kaikki me etsimme vain onnea ja turvaa tässä sekavassa maailmassa. Olisiko mahdollista kirjoittaa uutta historiaa?

”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

~Minna Canth Kirjeitä Kuopiosta 19.12.1885

 

 

”Niin minä mieleni pahoitin.” Kirjailija Kyrö kiteytti suomalaisen yhden perusominaisuuden tähän lauseeseen täydellisesti. Missään muualla en ole kohdannut yhtä suurta kykyä harmistua kanssaihmisten tekemisistä ja sanomisista. Olen aina inhonnut syvästi tätä kykyä keskittää kaikki energia siihen naapuriin uuteen autoon tai tyttöystävään, vaikka energian voisi keskittää omaan peilikuvaan (fyysiseen ja henkiseen).

Eräällä sosiaalisen median foorumilla jaettiin tänään Kauppalehden (!) artikkeli ihmisen laittamista Facebook-päivityksistä. Ja juuri niistä liikuntaan ja urheiluun liittyvistä! http://m.kauppalehti.fi/uutiset/paivitatko-urheilusuorituksesi-facebookiin—taustalla-narsismia-ja-itsetunnon-heikkoutta/EkpxEnfs?ref=facebook%253A8932

Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen, että miksi Kauppalehdessä kirjoitetaan näin. Mutta sitä en jaksa nyt miettiä vaan aloin tänään pohtia tätä sosiaalisen median ongelmaa. Mitä voin päivittää omaan profiilini? Etten vain loukkaa ketään tai vaikuta ylimieliseltä? Koska kirkon kirous sen päälle, joka itsensä nostaa jalustalle!! Kyseisen artikkelin mukaan brittitutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että urheilusuorituksistaan päivittävät ihmiset ovat narsisteja ja heillä on psykologisia ongelmia. Noh… tunnenko piston itsessäni? Koska tämän vuoden aikana on tullut postattua aika monta urheilusuoritusta Facebookiin. Itse asiassa en tunne, koska uskon siihen, että jokaisella on oikeus hehkuttaa omia tekemisiään. Meiltä suomalaisilta puuttuu kyky olla ylpeitä omista suorituksistamme.

Näin pääsemme takaisin alkuperäiseen ongelmaan eli mielensä pahoittamiseen. Kaunis ihminen jakaa kuvia itsestään, koska hänestä ne ovat todella hyviä kuvia ja haluaa näyttää niitä muille. Palaute: itserakas. Ihminen, joka on maannut kuukauden sängyssä ja vihdoin uskaltautuu lähikauppaan, on onnensa kukkuloilla ja samalla ihan loppu. Palaute: laiska. Ihminen, joka on ostanut unelmiensa talon eikä pysty pitämään tietoa ja kuvia itsellään. Palaute: rahoilla pröystäilijä. Ihminen, joka aloitti elämäntaparemontin vuosi sitten ja on ylittänyt itsensä niin monin tavoin tämän vuoden aikana. Palaute: leuhkija. Miksi on niin vaikeaa antaa positiivista palautetta ja tykätä toisen tekemisestä? Kateuden pisto on terve tunne, mutta sen ylle pitää nousta. Millä perusteella voit tuomita toisen ihmisen päivityksen ja ”itsensä kehumisen”? Koska kukaan muu kuin tuo ihminen ei tiedä, kuinka paljon voimia ja rohkeutta on tarvittu tuon teon tekemiseen.

Joten ollaan rohkeita suomalaiset. Oletko ylpeä itsestäsi? Käytä CAPS LOCKia, huutomerkkejä ja hymynaamoja! Huuda vaikka torilla. Kunhan tämä kansa vaan vihdoin ryömii ulos säkkikankaasta ja uskaltaa olla flamboyant* (lempisanani englanninkielessä, suomenkielessä ei löydä kunnon vastaavaa.) Kunhan tämä kansa vihdoin sanoo ääneen ”Minä tein. Tein hyvin, koska halusin ja pystyin.”

Tämä blogi on omistettu niille ihmisille ja yhdelle erityisesti, jotka olette tämän vuoden aikana opettaneet tai ainakin yrittäneet opettaa rohkeutta ja ylpeyttä omista suorituksista. Vaikka en sitä aina sano ääneen, on kiitollisuuteni ylitse vuotavaa.

*very confident in behaviour, and liking to be noticed by other people, for example because of the way you dress, talk, etc.: lähde: Cambridge Dictionary, suomeksi: pramea (hirveä sana; ei kuvaa alkuperäisen sanan luonnetta)

 

Jokaisella ihmisellä on unelmia ja haaveita. Niiden ei tarvitse olla suuria ja yleviä vaan niiden tulisi olla eräänlaisia johtotähtiä tämän ihmisen elämässä. Meillä kaikilla toki on ”linna Espanjassa” tyyppisiä haaveita, joiden toteutumiset vaativat pieniä ihmeitä. Niin kutsutut tavalliset unelmat usein liittyvät kyseisen henkilön elämäntilanteeseen. Jollekin se on uuden auton hankkiminen, toiselle lomamatka. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka unelmoivat kunnon ateriasta, lämpimästä sängystä tai yksinkertaisesti elämästä ilman jatkuvaa pelkoa. Ja maailmassa on ihmisiä, joiden unelma on viettää päivä ilman jatkuvaa julkisuutta ja kyttäämistä.

Itse olen onnekas, koska olen siinä tilanteessa, että voin pyrkiä toteuttamaan taas yhtä haavettani. Olen jo saanut nähdä maailmaa. En tiedä parempaa kuin matkustaminen ja olen siinä asiassa onnekas, että rakas mieheni on tässä asiassa samanhenkinen. Olemme kolunneet niin suurkaupunkeja kuin Kaukoidän rantoja sekä sademetsiä. Ja niin tulemme varmasti tekemään tulevaisuudessakin. Olen myös terve ja saan harrastaa liikuntaa useamman kerran viikossa. Olen myös onnekas, koska olen löytänyt ystävän, joka uskoo minuun enemmän kuin itse uskon itseeni lenkkipolulla ja treenisalilla. Olen onnekas, koska minulla on perhe ja joukko ystäviä, joihin voin luottaa aina.

Ja tässä onkin tämän viikon blogini ajatus. Olen onnekas. Koska tällä hetkellä unelmani on, että Netflixin tekninen vika korjaantuisi nopeasti, jotta voin avata tilini uudestaan, televisiosta kun ei tule mitään katsottavaa. Ja olen onnekas, koska en ole yksin, nälkäinen, kylmissäni, kuolemassa janoon tai peloissani. Olen vain kypsä, koska en pääse Netflixiin. Eli tämän hetkinen ongelmani on aika pieni isossa kaavassa, mutta tällainen ongelma voi pilata mukavan perjantai-illan. Koska kaikki on suhteellista. Ja aina ei voi muistaa kuinka onnekas on vaan välillä pitää saada vittuuntua elämän pienistä vastoinkäymisistä.

Hyvää viikonloppua ystävät.

 

Tervetuloa blogiini! Jotta edes hieman ymmärrätte kirjoittajan sielun maailmaa, on pakko lyhyesti kertoa itsestäni. Tällä hetkellä olen aloittava ravintoloitsija, joka on erittäin kallella vihreälle puolelle. Tein vuosikausia tarjoilijan töitä ja kolmenkympin puolessa välissä keksin, että haluan tehdä kirjanpitotöitä. Opiskelin merkonomiksi sekä tradenomiksi ja tein viitisen vuotta töitä kirjanpitäjänä. Ja sitten iski pelko. Neljänkympin rajapyykin ylittäneenä pelkään, että olen valinnut tylsän ja turvallisen elämän, jotta voin turvallisesti matkustaa kerran vuodessa kahdeksi viikoksi etelään ja muut 50 viikkoa tehdä työtä, jota inhoan. Mutta onhan aina kesäloma!! Tunnen suurta pelkoa heittäytyä, mutta tunnen suurempaa pelkoa, että tulen olemaan kuin äitini. Äitini teki työtä (josta ei pitänyt) nuoresta eläkeikään asti, eli pitkässä ja vaikeassa avioliitossa sekä kasvatti meidät tytöt aikuisikään asti vaihtelevin menestyksin, koska niin piti tehdä. Laskut piti maksaa ja lapset piti pitää hengissä. Ja niinhän se on.

Itse kuitenkin päädyin epävarmempaan ratkaisuun ja lähdin mieheni kanssa ravintolayrittäjäksi. Eli te, jotka jaksatte lukea tätä blogia, joudutte lukemaan äärettömiä tarinoita ravintolan pyörittämisestä, rakkaista harrastuksistani, yllättävän toimivasta avioliitostani sekä rakkaasta maapallon pelastamisesta.

Siis tervetuloa!