MITTA
”Lähdin lapsuuskodistani selässäni reppu ja repussa mitta.
Ja sillä mittasin itseäni. Ja aina oli tulos: Ei riitä, ei riitä.
Kauan uskoin mittaani. Ja sitten löysin uuden. Se sanoi: riittää, riittää hyvinkin.
Silloin tajusin, mittani on virheellinen. Sen ainoa lukema oli: ei riitä.
Vein sen takaisin ja äitini hämmästyi: Ei se virheellinen ole, se on perintömitta ja kulkenut suvussa kauan.”
~Anja Laurila
Nykymaailmassa on todella vaikeaa tuntea itsensä riittäväksi. Yhtälöön kun lisää vielä lapsuuden ja nuoruuden ajan paineet, joita kotona asetettiin, on mahdotonta tuntea itsensä riittävän hyväksi ihmiseksi. Jos kukaan ei koskaan sanonut ”Olet hyvä juuri noin”, ei ihmisellä ole aikuisena mitään mahdollisuuksia. Saavutusten jälkeen alkaa kovin pian jo miettimään sitä seuraavaa tavoitetta, koska tuntee tarvetta ylittää itsensä aina uudelleen ja uudelleen. Vain näin saavuttaa kehuja ja ehkä sitä unelmoitua hyväksyntää ihmisenä. Toimintatavan tuloksena on jatkuva kierre muuttua ja kehittää itseään. Voi olla, että tällainen ihminen kuolee tuntien itsensä keskeneräiseksi, koska ei ole koskaan antanut itselleen kiitosta saavutetuista asioista. Ei toki ole väärin haluta mennä eteenpäin, mutta joskus pitäisi vaan pysähtyä ja nauttia hetkestä. Eikä sen hetken tarvitse olla kovinkaan kummoinen, kunhan on vaan hetki.
Olen aina tunnistanut itsessäni jatkuvan tarpeen suorittaa. Mutta ensimmäisen kerran oikein pysähdyin miettimään itseäni oli eilen. Juoksimme siskoni kanssa Turussa järjestettävässä FightBack Run -tapahtumassa, jossa on tarjolla juosta 1-4 kertaa 2 600 metrin kierros Aurajoen rannalla. Tavoitteemme oli juosta kaikki neljä kierrosta, mutta kolmannella kierroksella kävi selväksi, ettei tavoite tule täyteen. Molempien jalat olivat vielä palautumatta edellispäivän treeneistä, joten teimme ratkaisun ja juoksimme vain 7,8 km. VAIN!! Koko loppupäivän tunsin riittämättömyyden tunnetta, koska jätin yhden kierroksen juoksematta. Tiesin tehneeni hyvän suorituksen, meillä oli todella hauskaa ja päivähän oli hyväntekeväisyyttä. Minussa on vaan jossain piilossa mikrosiru, joka ei hyväksy keskeyttämistä. En siis tehnyt kaikkea mitä olisin voinut ja siksi en ole riittävän hyvä.
Yksi suurimmista huonommuuden tunteista tulee eettisistä kysymyksistä. Hyvänä esimerkkinä toimii julkisuudessa oleva Särkäniemi. Sain kirjamellisesti paskahalvauksen tavasta, jolla Särkäniemi hoiti surullisen delfiinien tapauksen. Syvä kiukku johtuu tietenkin surusta delfiinien kohtalon vuoksi, mutta myös tavasta, jolla yritys hoitaa asiansa. En voi hyväksyä liiketoimintaa, jonka tulos tehdään orjuudella (eläinten tai ihmisten). En hyväksy tapaa, jolla liian kallis ja turha heitetään pois välittämättä sen tulevaisuuden näkymistä. Mutta kun lähdin mukaan kampanjaan, jossa Särkäniemen boikotti halutaan mahdollisimman laajaksi, sainkin paskaa niskaani. Miksi en halua pelastaa kotimaan vanhuksi/lapsiperheitä/köyhiä/työttömiä/sairaita?? Enkö ole kiinnostunut Saimaan norpasta, Itämerestä, susista tai ympäristön tuhosta enää?? En ole siis riittävä, jollen muista päivittäin muistaa kaikkia. Asia, jonka tunnen omassa sydämessäni erittäin tärkeäksi, leimattiin myrskyksi vesilasissa. En toki anna tällaisten ihmisten hidastaa itseäni. Jos haluan valita taisteluni, on minulla siihen oikeus. Mietin vaan, että kuinka kokonaisvaltainen omatunto on ihmisellä, joka pystyy taistelemaan kaikkea väärinkäytöstä vastaan ja joka on niin riittävä, että voi arvostella toisen valintoja?
Vai annanko oman riittämättömyyden tunteeni vaikuttaa itseeni? En ole kovin herkästi traumatisoituva ihminen, mutta lapsuudestani asti minua on kummitellut yksi lause. Lause, jonka kuulen yhä aikuisena, kun käyttäydyn ”epäsopivasti”. Ja sen lauseen mukaan minusta ei pidä välittää. Koska kaikkihan tietävät millainen olen. Sanatarkasti näin. Sanojen tarkoitus ei ole loukata minua, vaan perustella ja selitellä kuumaveristä luonnettani. Mutta noista sanoista on tullut myös eräänlainen mantra. Uskoin vuosikausia noihin sanoihin. Vasta viimeisten vuosien aikana olen oppinut päästämään niistä irti. Yritän oppia hyväksymään itseni vajavaisena, erehtyvänä ja riittämättömänä ihmisenä. Rakas aviomieheni on opettanut tämän minulle. Koska hän on ensimmäinen ihminen, joka on sanonut rakastavansa minua aina. Olen oppinut luottamaan tuohon rakkauteen, koska se on nähnyt minut rumimmillani eikä se ole koskaan sanonut, että minusta ei pidä välittää.
Haluan alleviivata, että blogini tarkoitus ei ole loukata ketään. Tämä on vain kanava, jolla voin ”ääneen” pohtia omia ajatuksiani.